was successfully added to your cart.

Tukea vaikeaan elämäntilanteeseen

”Ryhmässä juttelu helpottaa”

Kirjoittaja 8.6.2018 Ei kommentteja

Pekan vaimo sairastui Alzheimeriin 2013 ja siitä lähtien hän oli omaishoitajana kunnes viime vuonna tilanne meni niin huonoksi, että nyt vaimo on hoitokodissa. Vaimo ei ole enää pitkään aikaan tiennyt kuka Pekka on, mutta hyvinä päivinä ajattelee, että joku tuttu nyt kuitenkin. Senioripysäkin keskusteluryhmään Pekka tuli, kun kävi terveydenhoitajan kuntotarkastuksessa ja tämä ehdotti, että moinen voisi olla paikallaan.

– Lähdin ihan uteliaisuudesta mukaan. Mukava kokemus se ryhmä oli. Ja kun niitä tapaamisia oli 15 kertaa, niin siinä tuli jo sellaista ajallistakin perspektiiviä vähän – että ehti pohtia niitä asioita kunnolla. Kerran kuussa me käymme edelleen sillä samalla porukalla yhdessä syömässä, vaikka itse kurssi on jo ohi.

Keskustelusta oli myös hyötyä:
– Kyllähän juttelu aina helpottaa. Ja ryhmästä sai tukea omille ongelmille ja ajatuksille. Minä esimerkiksi mietin sitä, mitä ihmiset ajattelevat, jos ryhdyn tapaamaan uusia ihmisiä. Tiedän että vaimo ei pane pahakseen, kun ei hän edes tunne minua. Ja sainkin tukea ja ymmärrystä. Myös toisten vaikeuksien kuunteleminen auttoi siinä että osasi suhteuttaa omiaan: ettei tässä nyt ihan ainoita olla. Ja toihan se myös vaihtelua arkeen.

Yksinäistä ja raskasta

Omaishoitajan arki on aika raskasta:
– Alkuun pystyin vielä käymään harrastuksissakin, kun vaimo vielä saattoi olla kotona hetken yksin, mutta sitten yhtenä kertana hän olikin lähtenyt harhailemaan. Sen jälkeen piti olla paikalla koko ajan. Olihan se tietenkin raskasta, vaikka kyllä siihen myös vähän tottui. Pahin tyrmäys oli kun saatiin tietää sairaudesta. Ja toinen siinä vaiheessa, kun ei itse enää jaksanut hoitaa. Olihan se ristiriitainen asia kun hän hoitokotiin meni.

Omaishoitajan työ on myös aika yksinäistä. Pekalla on lapsia ja hekin kyllä auttoivat, mutta heillä on omat pienet lapset ja työ, joten aika on kortilla.
– Olisihan ollut tarjolla myös kodinhoitoa ja vastaavaa mutta kyllä minä opin laittamaan ruokaa ja pesemään pyykkiä ja siivoamaan niin että ei sitä nyt sitten tullut käytettyä. Se hoitui siinä kyllä. Jonkin verran auttoi kun vaimo pääsi päiväkuntoutukseen. Aluksi se oli kerran viikossa kuusi tuntia ja sittemmin kolme kertaa viikossa. Intervallihoitoja oli myös välillä. Ja kolme päivää on lomaa kuussa.

Kuulluksi ja nähdyksi

Senioripysäkin näkökulmasta omaishoito on yksi nivelvaihe ihmisen elämässä, jolloin koetaan yksinäisyyttä ja kaivataan vertaistukea. Omaishoitajia on paljon ja heistä halutaan huolehtia. Senioripysäkille voi ottaa itse yhteyttä tai tulla mukaan vaikka terveydenhoitajan ohjauksella. Ryhmät ovat maksuttomia. Ensin sovitaan alkutapaaminen ja kartoitetaan ihmisen nykytilannetta, omia toiveita ja odotuksia. Sen jälkeen mietitään, olisiko ryhmä- vai yksilötuki sopivampaa. Tai jos tuntuu, ettei Senioripysäkki lopulta olekaan se juttu, niin sitten katsotaan löytyisikö jotain muuta.

Keskusteluryhmissä teemat ovat aika laajoja. Käydään läpi elämänmuutoksiin, ihmissuhteisiin, yksinäisyyteen, luopumisiin ja menetyksiin sekä ikääntymiseen liittyviä asioita. Kyse on nimenomaan keskustelusta, ei terapiasta. Ryhmässä tullaan kuulluksi ja nähdyksi.
– Toisinaan se juttu kyllä rönsyili teemoista vähän muuallekin. Se oli aika vilkas ryhmä, eivät puheenaiheet loppuneet, hyvä kun suunvuoron sai! Pekka nauraa.

Kuka kävelyttää ketä?

Tällä hetkellä Pekka käy viikoittain katsomassa ja kävelyttämässä vaimoaan, joka on edelleen fyysisesti hyvässä kunnossa.
– Ei sitä ulkopuolinen äkkiä edes näkisi, että kumpi kävelyttää kumpaa! Pekka sanoo.

– Raskainta alzheimerissä oli ehkä sen, kun toinen ei tunne, eikä koti ole hänelle enää koti. Vaimo saattoi toistella kymmeniä kertoja illassa, että päästä minut menemään, minä en kuulu tänne. Nyt hän näyttää kyllä viihtyvän siellä hoitokodissa kun siellä on paljon porukkaa ympärillä, vaikkei hän sinänsä paljon muuta tee kuin istuu, Pekka sanoo.

Ja onko sitten löytynyt joku uusi ystävä, jota tapailla?
– On. Tapaamme aina silloin tällöin.

Teksti: Roope Lipasti

X