was successfully added to your cart.

Vapaaehtoiseksi 60+ toimintaan

Tukihenkilö saa kun antaa

Kirjoittaja 8.6.2018 Ei kommentteja

Kirsti Salonen on toiminut Senioripysäkin tukihenkilönä viime kesästä. Hänen tuettavansa on rouva, joka jäi hieman yllättäen leskeksi – tai on rouvakin jo yli 80-vuotias, mutta puolison kuolema tuli niin ettei siihen ehtinyt varautua.

– Tapaamme noin kerran viikossa. Tuettava määrittelee mitä teemme. Joskus käymme museossa tai kirjastossa, toisinaan kävelyllä tai vaikka ostoksilla ja yleensä käydään myös syömässä, niin että hänen tulee syötyä kunnolla edes silloin. Yritän myös saada hänet innostumaan erilaisista asioista. Olisi tärkeää saada se tuettava ihminen pois kotoa neljä seinän sisältä, Salonen kertoo.

Tarkkaan ottaen Salonen ei ole pelkästään tukihenkilö vaan vertaistukihenkilö, sillä hän jäi leskeksi 2012 ja oli vielä sen jälkeen sisarensa omaishoitaja kolme vuotta.
– Kun siskosta aika jätti, olin täysin tyhjiin imetty ja jotenkin tuuliajolla. En oikein osannut ottaa mistään kiinni. Kolme vuotta olin kiinni 24/7 eikä vapaapäiviä juuri ollut. Hetken kesti ennen kuin löysin itsensä taas. Ystäväni sitten ehdotti, että jos ryhtyisin tekemään tällaista, Salonen kertoo.

Ja hän on tyytyväinen valintaansa:
– On mukava ajatus, että pystyy antamaan jotain. Toisaalta saan tästä itse hyvin paljon – esimerkiksi uusia ystäviä. Tämä on myös minulle sellainen henkireikä, että jaksan eteenpäin.

Laadukasta koulutusta

Tukihenkilöksi ei tietenkään ryhdytä kylmiltään, vaan alkuun käydään kuuden kerran kurssi, 2,5 tuntia kerrallaan. Jatkokoulutusta on 5-6 kertaa vuodessa – ne ovat pieniä laadukkaita koulutuksia eri aiheista. Kaikkiaan vapaaehtoisia on Senioripysäkillä kuutisenkymmentä.

Tukisuhde solmitaan enintään vuodeksi. Säännöllisissä tapaamissa arvioidaan tukisuhteelle asetettuja tavoitteita. Tukisuhteen päättyessä tavoitteena on, että tuettava pärjää yksin tai hänet ohjataan kevyemmän palvelun piiriin.
Tukihenkilölle on lisäksi tarjolla vielä työnohjausta ryhmissä:
– Se on tärkeä osa työtä. Siellä voi itsekin puhua asioista, jotka omaa mieltä painavat. Ja sitten usein jälkeenpäin mennään yhdessä vaikka kahville. Joka toinen viikko käymme kuntosalivuorolla Impivaarassa ja kerran kuussa käymme syömässä yhdessä, Salonen kertoo.

Ulkopuolinen kuuntelija on tärkeä

Salonen uskoo, että on myös pystynyt auttamaan tuettavaansa:
– Hän käy nyt kerran viikossa tuolijumpassa ja toisen kerran hartaushetkessä. Lisäksi hän meni sururyhmään tutustumaan ja aikoo ilmeisesti mennä toistekin, vaikka alkuun vähän pelkäsi sitä. Tuettavani asuu alueella, jossa on paljon hänen ikäisiään ja olen koettanut innostaa, että pitää uskaltaa mennä ihan vaikka pihalle, koska siellä niitä ihmisiä tapaa. Ja on hän mennytkin.

Tukihenkilöltä vaaditaan Salosen mielestä sitä, että tulee ihmisten kanssa toimeen ja on ulospäin suuntautunut:
– Alkuun kun tavattiin, sanoin että kerro niin paljon kuin haluat, minun tehtäväni on kuunnella. Ja että tehdään mitä sinä haluat tehdä. Siitä se lähti. Ulkopuolinen tukija on surutyössä ylipäänsä tärkeää. Kun oma mieheni kuoli, niin tietenkin siitä lasten kanssa puhuttiin, mutta se on vähän eri koska hekin surivat. Onneksi oli sitten ystävä jonka kanssa asiaa saattoi purkaa, Salonen miettii.

Teksti ja kuva: Roope Lipasti

X