Skip to main content
pöydällä kaksi kahvia ja vesilasit, pöydän toisella puolella istuu yksi henkilö

Vapaaehtoistoiminta on monille tuttu sana. Se saattaa kuitenkin herättää kielteisiä mielikuvia. Oletko joskus ajatellut, että vapaaehtoisilla teetetään kaikkea sitä, mitä työntekijät eivät ehdi tai viitsi tehdä? Tai onko mielessäsi käynyt ajatus siitä, että tuettavasta tulee tukihenkilölle loppuelämän riippa? Pelkäätkö ehkä sitä, että vapaaehtoinen ei enää ehdi omiin harrastuksiin? Vai harkitsetko tekemistä, jossa olisit hyödyksi itsellesi ja muille?

Tällaiset kysymykset ja epäilyt ovat hyvin tavallisia. Niitä kannattaa miettiä ja varsinkin kysyä ääneen. Tässä blogiartikkelissa kerron omista kokemuksistani Tukenasi ry.n Senioripysäkin vapaaehtoisena.

Millaista se vapaaehtoistoiminta on? kysyi eräs tuttavani. Olin pari vuotta aikaisemmin kertonut hänelle aloittaneeni tukihenkilökoulutuksessa.

Sepä onkin iso kysymys vastattavaksi, sanoin. Ja sitten minä kerroin siitä, miten vapaaehtoisena voi tehdä mielekkäiksi kokemiaan asioita. Ja silloin kun itselle parhaiten sopii. Kerroin siitä, että yhdistyksen työntekijät ovat aina vapaaehtoisten apuna. Yksin ei tarvitse pärjätä. Mutta toki itsenäisesti saa toimia. Voi tehdä omannäköistään vapaaehtoistyötä.

Mutta mitä sinä sitten teet? hän kysyi.

Minä olen tukihenkilö. Toimin niitä tavoitteita kohti, joita juuri meidän tukisuhteelle on asetettu.

Olin erään iäkkään naisen tukihenkilönä reilun vuoden verran. Tukisuhteen kuluessa vuodenajat vaihtuivat ja elämäntilanteet muuttuivat.

Tukisuhde alkoi tutustumisella. Tuona iltapäivänä kevätaurinko lankesi leveästä ikkunasta korkean palmuvehkan tummanvihreille lehdille. Istuimme mukavissa, korkeaselkäisissä nojatuoleissa yhdistyksen kauniissa huoneessa. Puhuimme siitä, mitä hän omaan elämäänsä juuri silloin tarvitsi. Mietimme, millä keinoilla vahvistaisimme hyvinvointia, vireyttä ja toimintakykyä. Paikalla oli myös yhdistyksen työntekijä, tukisuhteen tausta ja mahdollistaja.

Kävin yhdessä tuettavan kanssa kävelyillä sekä kaupungilla että luonnossa, kunnes jäiset talvikadut tekivät retkistämme aivan liian liukkaat ja vaaralliset. Tapasin häntä mukavissa kahviloissa ja taidenäyttelyissä, kunnes flunssat vaivasivat meitä kumpaakin vuorotellen niin, että emme tavanneet moneen viikkoon.

Ehdimme keväällä elokuviin ja merenrantakävelylle Naantaliin. Retkeilimme Ruissalossa ja Alppiruusupuistossa. Kesällä kuljimme koiralenkillä kuntopolulla, kun minulla oli tyttäreni pienet koirat hoidossa.

Tapaamisissa aika kului rupatellen ja tuettavan elämän käännekohtia pohtien.

Joskus autoin kertomalla oman mielipiteeni häntä askarruttavasta asiasta, aivan niin kuin teen ystävän kanssa. Sillä vastavuoroisuus edellyttää tasaveroista keskustelua, yhteistä pohdintaa ja mielipiteiden vaihtoa. Sitä se on, toisen tukena oleminen.

Silti tukihenkilönä mietin myös sitä, mihin minä voin ryhtyä. Pohdin sitä, milloin autan liikaa tai vien tilaa toisen omatoimisuudelta. Oli tärkeää löytää oma rooli tukihenkilönä.

Kuulin tuon vuoden aikana ikääntymisen hyvistä ja huonoista puolista. Opin ottamaan paremmin huomioon iän tuomat vaatimukset. Mietin elämänkokemuksen antamaa viisautta. Havaitsin ihmissuhteiden suuren merkityksen. Sain iloa ja virkistystä omaan arkeeni. Myös minä tutustuin uusiin paikkoihin, vaikka se olikin enemmän tuettavan tavoite kuin omani. Sain siis enemmän kuin osasin odottaa.

Oli myös ilo päästä mukaan vapaaehtoisten yhteisöön. Osallistuin koulutuksiin, virkistyin teatteriesityksissä, piknik-retkellä ja joulujuhlissa. Tukihenkilöiden yhteisissä toiminnanohjauksissa sain keskustella vertaisteni kanssa.

Vapaaehtoisena tukihenkilönä sain erilaista merkitystä omaan elämääni antamalla aikaani ja olemalla oma itseni. Tukisuhteessa koin, että yhteisistä hetkistä tuli merkityksellisiä hänelle ja minulle. Vapaaehtoisena toimiminen on aina oma valinta. Minulle se on ollut kannattava valinta.

Teksti: Marjaana Talonen
Kirjoittaja on Tukenasi ry:n Senioripysäkin vapaaehtoinen