Skip to main content
kuvituskuva, pilvistä muodostuu taivaalle sana change ja nuoli

”Hävetkää, vanhat ihmiset!”, olisi rakas iäkäs tätini sanonut, jos olisi elossa. Tämä ajatus välähti mielessä, kun mieheni ilmoitti haluavansa avioeron. Tiesin hänen voineen huonosti ja olimme käyneet pariterapiassa ja muutenkin yrittäneet hakea apua tilanteeseen. Jaksoin uskoa pian alkavien eläkepäivien myötä asioiden loksahtavan kohdalleen, olihan meillä edelleen paljon yhdistäviä asioita. Mies oli kuitenkin päätöksensä tehnyt ja halusi laittaa eron vireille. Miksi minua järkytyksen ja ahdistuksen lisäksi nolotti?

Tuntui pahalta ryhtyä purkamaan palasiksi yhteistä kotia ja vetämään ikään kuin viiva kaiken tulevaisuutta varten suunnitellun yli. Samalla kun tulevaisuus muuttui kokonaan uudeksi ja pelottavaksikin, tuntui menneisyyskin menettävän merkitystään. Millainen se neljäkymmentävuotinen liittomme oikein olikaan? Pyörittelin muistikuvia löytääkseni kohdan, missä meillä olisi tapahtunut jokin kaiken selittävä käänne eri suuntiin. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi se kaikki yrittäminen ei riittänytkään? Mitä naapuritkin ajattelevat ….

Ja etenkin: Kuka olen, kun en enää ole se pariskunnan toinen puolikas?

Syyllisyys ja häpeä tuntui puristavan ihan fyysisestikin. Vaikka olin liittomme viimeisinä vuosina tuntenut yksinäisyyttä, tämä eron kautta yksin jääminen iski aivan eri tavalla; olin todella ”yksin-yksin”. Olin joutunut pitkään elämään sanojani varoen ja tunnelmia kuulostellen ja odottaen, milloin voimme oikeasti puhua asiat selviksi. Ja sitten; mitään ei puhuttukaan, vaan jäin yksin ilman selityksiä.

Ymmärsin, että sisälläni on niin paljon patoutuneita tunteita ja ahdistusta, etten selviä ilman apua. Lapset ja muut läheiset olivat tukena, mutta heitä en halunnut puheillani liikaa rasittaa, koska hekin tahoillaan kokivat eromme raskaana. Kävin mm. eläkeiässä eronneitten eroryhmässä, missä sain arvokasta vertaistukea. Ryhmässä pystyi puhumaan kokemastaan tietäen, että toiset ymmärtävät ja saattoi myös itse olla tukena jollekulle, joka halusi kahden kesken jakaa tuntemuksiaan. Omassa tuttavapiirissä saatoin olla ainoa eläkeiässä eronnut, mutta ryhmässä tajusin, että meitä on monta ja jokaisella on oma tarinansa. Vertaistuki auttoi katsomaan asioita hiukan kauempaa, koska velloin silloin niin murheissani, etten pystynyt itse näkemään tapahtumia etäämmältä.

Yksin ei tarvitse selvitä eikä omista tunteistaan puhumista pidä hävetä. Saman kokeneilta voi saada uutta uskoa selviytymiseen ja tukea oman uuden elämän rakentamiseen. Näkökulmaakin voi vähän tarkentaa; menetin jotain, mutta sain tilalle jotain muuta, ehkä enemmän vapautta olla oma itseni ja tehdä omat valintani.

Aika on suuri parantaja, mutta toipuminen ottaa aikansa. Minua auttoi eteenpäin varmuus siitä, ettei paluuta ole vaan elämäni muuttui näin. Tämä auttoi myös käytännön asioitten hoitamisessa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että minun on ryhdyttävä pitämään huolta itsestäni, fyysisestä kunnostani ja myös henkisestä hyvinvoinnista. Häpeä ja syyllisyys, jotka olivat painaneet möykkynä rinnassa, sulivat vähitellen pois ja sain uskallusta elää eteenpäin – minun uutta elämääni.

kirjoittaja: Hilkka Miettinen
Kirjoittaja on Tukenasi ry:n
Senioripysäkki-toiminnan vapaaehtoinen