Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat hyvin eri asioita. Meistä jokaisella on varmasti joskus tarve olla yksin. Parhaimmillaan yksin oleminen rauhoittaa ja selkiyttää ajatuksiamme, jopa vahvistaa meitä kohtaamaan se maailma, jossa elämme. Pitkittyessään, ja ei-toivottuna yksin oleminen muuttuu kuitenkin yksinäisyydeksi aiheuttaen ahdistusta, masennusta ja itsetunnon laskua sekä elämänlaadun heikkenemistä.
Työssäni Nuorten TUAS-toiminnassa nuoret aikuiset ovat kertoneet hyvin avoimesti omasta yksinäisyydestään. Eräs heistä kertoi hakeneensa ammattikorkeakouluun opiskelemaan ”vain löytääkseen ystävän”. Toinen mietti miksi hän jää kerta toisensa jälkeen ilman ystäviensä apua, vaikka on itse aina valmis auttamaan muita. Kolmas kuvaili omaa yksinäisyyden tunnettaan ”äärimmäiseksi” tunteeksi. Nämä nuorten kokemukset kertovat siitä, millaista yksinäisyys voi olla: mm. ahdistavaa tunnetta, pelkoa loputtomasta yksin olosta, hämmennystä siitä miksi kukaan ei välitä.
Nuorten aikuisten yksinäisyyden taustalla näyttää olevan monenlaisia tekijöitä.
- Yksin asuminen, joka on yleistä nuorille, on jo itsessään riski syrjään jäämiselle.
- Joillakin yksinäisyys on kulkenut elämässä mukana lapsesta asti.
- Se voi liittyä muuttuneeseen elämäntilanteeseen, esimerkiksi parisuhteen päättymiseen, vieraalle paikkakunnalle muuttamiseen tai uuteen opiskelu- tai työympäristöön.
- Myös nuoren ujous voi vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista.
- Yksinäisyyden taustalta löytyy myös kokemuksia kiusatuksi tulemisesta, vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelmista tai muista lapsuudenperheen ongelmista.
Kuten tiedämme sosiaaliset suhteet ovat nuorille aikuisille erityisen tärkeitä. Koronakriisin seurauksena nuorten yksinäisyys on lisääntynyt, koska mahdollisuudet kasvokkaiseen vuorovaikutukseen omien ikätovereiden kanssa ovat vaikeutuneet merkittävästi. Esimerkiksi etäopiskeleminen, töiden hakeminen pelkän netin välityksellä ja jatkuvat ohjeistukset rajata sosiaalista kanssakäymistä saattavat tuntua nuoresta henkisesti hyvinkin raskailta. Kriisin seurauksena meillä onkin edessämme uusi joukko sellaisia nuoria, jotka eivät ole ennen kokeneet yksinäisyyttä.
Mitä me sitten voimme tehdä asialle?
Yksinäisyys on vakava ongelma sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Se ei ole helposti ratkaistavissa tai päihitettävissä. On kuitenkin paljon, mitä voimme tehdä nuorten auttamiseksi.
Jokainen meistä voi ottaa asian puheeksi nuorten aikuisten kanssa, oli kyseessä sitten oman lähipiirin- tai työn kautta kohdattu nuori. Asiasta puhuminen on ensiarvoisen tärkeää, koska vain keskusteleminen nuoren kanssa hänen sosiaalisesta elämästään tai siihen liittyvistä haasteista, auttaa nuorta eteenpäin. Yksinäisyys ei näy ihmisestä ulospäin, hiljaiselta vaikuttava nuori saattaa olla täysin tyytyväinen kaverisuhteisiinsa, kun taas toinen sosiaaliselta vaikuttava saattaakin tuntea syvää ahdistusta kaverisuhteistaan tai niiden puuttumisesta. Yleensä nuoret ovat valmiita puhumaan kokemastaan yksinäisyydestä ja ainakin nuorelle jää keskustelun jälkeen tunne, että joku on huomannut asian ja välittää.
Vapaaehtoistyö on myös merkittävä vaikuttamisen keino yksinäisyyden vähentämiseksi. Pääsen työni kautta seuraamaan läheltä, miten upeat vapaaehtoiset tukihenkilömme rohkaisevat nuoria aikuisia lähtemään ulos neljän seinän sisältä, kannustavat heitä uusien harrastusten pariin, harjoittelevat yhdessä nuorten kanssa asioiden hoitamista tai istuvat heidän kanssaan kahvilassa jutellen asioista, iloista ja suruista. Aito, tasavertainen ja luottamuksellinen tukisuhde voi antaa yksinäisyydestä kärsivän nuoren elämälle kokonaan uuden suunnan. Hyvä tukisuhde voi korjata nuoren aiemmista ihmissuhteista syntyneitä haavoja, valaa nuoreen itseluottamusta ja vahvistaa hänen sosiaalisia taitojaan.
Pienistä teoista syntyy suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Tästä on kysymys, kun etsimme yhdessä keinoja yksinäisyyden vähentämiseksi.
Kirjoittaja:
Annastiina Jansén
Vapaaehtoistyön koordinaattori, Nuorten TUAS-toiminta
