Tukihenkilön apu voi merkitä koko maailmaa.
Henna Savolainen ja Vesa Suvanto ovat opiskelijoita – edellinen opiskelee sosionomiksi ja jälkimmäinen yhteisöpedagogiksi – mutta sen lisäksi heitä yhdistää yksi asia: vapaaehtoistyö. Molemmat ovat Turun Kaupunkilähetys ry:n tukihenkilöitä, auttavat nuoria itsenäistymään ja saavat siinä sivussa paitsi iloa auttamisesta, myös opintopisteitä.
– Kun tulin tänne, edelleen vähän mietin, mitä isona tekisin. Vapaaehtoistyössä suunnitelmani selkiintyivät ja vahvistuivat. Tästä on ollut sitten ihan konkreettistakin hyötyä, opintopisteiden lisäksi olen saanut verkostoiduttua ja saanut täältä myös harjoittelupaikan, minkä lisäksi teen opinnäytetyöni tänne. Toki tämä on myös antanut ammattitaitoa, on nähnyt vähän tätä osaa alan töistä, Suvanto kertoo.
Henna Savolainen puolestaan oli toisen vuoden opiskelija kun hän aloitti:
– Opinnot toivat minut tänne – sen lisäksi että halusin tehdä vapaaehtoistyötä ja työskennellä nuorten kanssa. Olen saanut aika paljon käytännön kokemusta ja näkemystä tuleviin töihini. Tämä on myös ollut erittäin mielekäs tapa saada niitä opintopisteitä. Olen saanut täältä sitä mitä toivoinkin, eli uusia näkökulmia ja samalla päässyt näkemään järjestötoimintaa pöydän toiselta puolelta. Paljon olen siis myös saanut!
Arkisia ja tavallisia juttuja
Turun Kaupunkilähetys ry:n TUAS – Nuorten tuetun asumisen tukihenkilötoiminnan koordinaattori Anne-Mari Alanko kertoo, että tukisuhde kestää keskimäärin vuoden, vapaaehtoisia on kaikenikäisiä, kaksikymppisistä kuusikymppisiin. Tukea tarvitaan tyypillisesti tilanteessa, jossa ollaan muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntoon:
– Apua tarvitaan kaikenlaisissa asumiseen liittyvissä asioissa niin että asunnosta tulisi koti. Opiskelu ei varsinaisesti kuulu tähän, se on enemmän Oma Koutsin heiniä, mutta toki opiskeluasioihinkin sitten törmätään, Alanko sanoo.
Ja juuri noita hommia myös Savolainen ja Suvanto ovat omien tuettaviensa kanssa tehneet:
– Tuettavani on minua pari vuotta nuorempi – itse olen 24. Tavoitteiksi kirjattiin, että pitäisi saada se ensimmäinen oma asunto ja että elämä lähtisi rullaamaan. Myös erilaisia elämänhallintataitoja olemme harjoitelleet, etenkin sosiaalisia tilanteita, sillä hän oli vähän ahdistunut ja koki tukalaksi olla ihmisten keskellä. Olemme sitten totutelleet siihen, käyneet kahvilla ja markkinoilla, tehneet yhdessä ruokaa, siivonneet… Siis ihan sellaisia arkisia ja tavallisia juttuja, mitä kaverukset voisivat tehdä, Henna Savolainen kertoo.
Ja miten asiat sitten sujuivat?
– Hyvin. Tuettavani sai esimerkiksi sen asunnon. Hienoa oli myös kun hän aluksi sanoi, että hänellä oli aina yksinäinen ja ulkopuolinen olo kaupungilla, niin nykyään hän ajattelee kuuluvansa siihen porukkaan!
Empatiakyky riittää
Vesa Suvannon tuettava puolestaan on kymmenen vuotta häntä nuorempi, kaksikymppinen mies, jolla oli myös sosiaalisia ongelmia, hän kärsi ahdistuksesta eikä hirveän mielellään ollut ihmisten parissa, pelkkä bussissa yksin matkustaminen tuotti ongelmia.
– Aluksi näimme kerran viikossa. Nykyään näemme säännöllisen epäsäännöllisesti. Käymme kahvilla, leffassa ja mitä milloinkin. Hän on mennyt paljon eteenpäin, vastaa esimerkiksi puhelimeen nykyään, ja voi jo liikkua bussillakin. Hänen äitinsä lähetti minulle pienen lahjan, kankaisen kirjamerkin – kaipa sekin tarkoitti, että pojan edistyminen on huomattu. Se oli mukava hetki.
Suvannon mielestä vapaaehtoistyö ei sinänsä vaadi mitään ihmeellistä, mutta empatiakykyä tarvitaan:
– On tärkeä pystyä asettumaan tuettavan asemaan. Omalla kohdallani auttaa, kun meillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mitä tulee ikäeroomme, en minä ajattele, että kymmenen vuotta olisi mitenkään ihmeellinen juttu. Olen hänelle mentori ja kaveri. Kun tämä loppuu, niin varmasti olemme tekemisissä sen jälkeenkin.
Henna Savolainen lisää vielä empatian oheen sen, kuinka tärkeää on että tukipari sopii toisilleen:
– Jokainen nuori on omanlaisensa ja tarvitsee tietynlaisen tukihenkilön. Yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen. Parin pitää olla tarpeeksi samankaltaisia että löydetään yhteinen sävel. Ja se on sitten yhdistyksen tehtävä löytää ne sopivat parit.
Pieni tärkeä panos
Vapaaehtoistyöstä on tietenkin eniten hyötyä nuorille, jotka saavat tärkeää tukea, tai ”lähtötönäisyn”, kuten Henna asian ilmaisee. Mutta on siitä iloa myös antajalle:
– Olen oppinut ainakin suhteellisuudentajua. Kun itsellä on aina ollut kauaskantoisia suunnitelmia ja on tiennyt, että ensin opiskelemaan ja sitten sitä ja tätä, niin ei kaikilla ihmisillä ole niin. Joillekin ne suunnitelmat ovat että jos saisi asunnon ja osaisi asua siellä puoli vuotta. Toisin sanoen minun omat tavoitteeni eivät ole ainoita tai oikeita, eikä minun tarvitse niitä tuputtaa, vaan osata katsoa asioita sen toisen näkökulmasta ja auttaa niissä tavoitteissa.
Vesa Suvanto on samoilla linjoilla:
– Ennen kaikkea olen oppinut sen, kuinka iso asia on, että on kavereita ja läheisiä. Ja kuinka pieni mutta tärkeä tämä panos on, minkä täältä voi saada. Se voi auttaa juuri sen verran, että asiat lähtevät menemään oikeaan suuntaan.
Roope Lipasti
