Mun isoäidillä oli tapana sanoa, että vanhuus ei tule yksin. Nuorempana en kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Annoin sen tulla yhdestä korvasta sisään ja mennä toisesta ulos.
Ja miksi en olisi antanut.
Isoäiti oli vireä ja virkeä, mitä nyt polven nivelrikko välillä vähän kenkkuili ja haittasi liikkumista. Hän asui yksin, maalla, pienessä mummonmökissä, jossa oli pelargoni ikkunalla. Hän hoiti ja lypsi yhtä lehmää, ja lähetti maidon meijeriin, kesät talvet, kunnes täytti 86. Ei vanheneminen häntä kovin rujosti kohdellut, minun mielestäni, päinvastoin. Tuollaista aktiivista ja virkeää vanhuutta toivoin itsellenikin.
Eläkeikää lähestyessäni olin vanhenemisesta samaa mieltä kuin nuorena. Ajattelin, että iän myötä ruumis rapautuu pikkuhiljaa ja huomaamatta, sen suurempia jälkiä jättämättä. Ja että eläkkeelle jäädessä alkaa se paljon puhuttu kolmas ikä, jolloin voimme vaimon kanssa viettää paljon aikaa mökillä, matkustella, käydä talvisin Kanarialla ja nauttia elämästä. Ostin myös hyvän kameran. Ajattelin, että eläkkeellä minulla on aikaa harrastaa valokuvausta.
Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin Strömssöössä.
Vaimo sairastui vakavasti samoihin aikoihin, kun minä jäin eläkkeelle. Hoidot olivat raskaita ja ne sekä korona eristivät meidät pitkiksi ajoiksi neljän seinän sisälle. Välillä pystyimme tekemään pieniä retkiä lähiympäristöön.
Yllättäen tuo aika oli hyvää aikaa. Se oli erilaista, mitä olimme eläkevuosilta odottaneet, mutta hyvää kuitenkin. Olimme läheisimpiä kuin koskaan aiemmin 45 vuoden yhteisen taipaleemme aikana. Silloin opin, että vaikeassakin elämäntilanteessa voi nauttia elämästä. Sitä kesti kuitenkin vain hetken, vajaat pari vuotta. Sitten jäin leskeksi.
Vaimon kuolema oli melkoinen shokki. Kuolema oli toki odotettavissa, mutta kun se tuli, se tuli yllättäen. Koti oli yhtäkkiä tyhjä. Aamulla ei ollut ketään, joka olisi toivottanut hyvää huomenta eikä nukkumaan mennessä ollut ketään, kenelle olisin sanonut hyvää yötä. Ja suru ja kaipuu, se oli käsin kosketeltavaa.
Kuoleman jälkeiset pakolliset asiat, kuten hautajaiset ja perunkirjoituksen pystyin hoitamaan selkäytimellä. Toimin kuin robotti ja hommat tulivat hoidettua asiallisesti ja ajallaan. Mutta suru ja kaipuu, ne jäivät. Ja niiden käsittelyyn tarvitsin apua.
Surutyöhön hain apua Tukenasi ry:n leskille tarkoitetusta vertaistukiryhmästä. Se auttoi. Meitä oli ryhmässä viisi leskeä. Heidän kanssaan keskustellessa aika kului ja pikkuhiljaa pahin suru rupesi hellittämään, ja nyt koen olevani surun suhteen kuivilla. Lisäbonuksena sain ystäväporukan. Tapaamme edelleen kerran kuukaudessa yhden ryhmäläisen luona.
Ja sitten jysähti taas. Sairastuin itse. Elämä mullistui kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Yhtäkkiä minä, aiemmin täysin terve mies olin potilas, jonka elämää ja menemisiä rytmittivät erilaiset tutkimukset ja hoidot. Se oli erilaista lesken elämää, jota olin odottanut ja suunnitellut, ja johon olin jo osin tottunut ja sopeutunut. Ajan myötä ja ystävien avulla olen tähän uuteen elämänvaiheeseen sopeutunut.
Sairastumisen myötä isoäidin sanat realisoituivat minulle karulla tavalla. Mitä tahansa voi sattua milloin tahansa. Silloin minulle tuli paniikki. Ajattelin, että nyt pitää kiireesti tehdä asioita, joita olen pitkään miettinyt ja ajatellut tekeväni siten joskus. Ne piti tehdä nyt, ja tein ne. Tein testamentin ja perustin mökkitonttiin liittyvästä metsäpalstasta luonnonsuojelualueen.
Sairastumisen palautti mieleeni myös vaimon sinnikkyyden ja halun elää hyvää elämää, sairaudesta huolimatta. Ajattelin, että minun pitää tehdä sama. Ja sen olen tehnyt. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt ahkerasti elokuvissa, teatterissa, oopperassa ja taidenäyttelyissä, yksin ja yhdessä ystävien kanssa. Enemmän kuin muutamana viime vuotena yhteensä. Se on auttanut jaksamaan.
Lopuksi voisin todeta, että koen kuin Matti Nykänen; elämä on laiffii, vaikeasta elämäntilanteesta huolimatta. Minulla on ystäviä ja läheisiä, joita voin tavata ja joiden kanssa voin pitää yhteyttä päivittäin ja tarjolla on monenlaista tukea. Erityisesti tapaamiset ja keskustelut ohjatuissa ryhmissä ovat olleet minulle tärkeitä. Niissä on muodostunut mystinen ryhmäytymisilmiö, joka on tuonut iloa ja kannatellut.
Jatkossa aion osallistua Tukenasi ry:n tarjoamaan pitkään 15 kerran terapeuttiseen keskusteluryhmään, jos sopiva ryhmä löytyy ja saadaan kasaan. Tukihenkilökin olisi joskus ollut tarpeen ja olisi ehkä vieläkin. Hänen kanssaan voisi keskustella asioista, joista keskustelu ystävien ja sukulaisten kanssa ei ole luontevaa.
kirjoittaja: Jari Stengård