Elämässä on monia etappeja ja tapahtumia, joiden saavuttamista tai tulemista odotamme innokkaina ja onnellisina tai sitten huolestuneina ja jännittyneinä ja joskus kauhuissammekin.
Lapsena syntymäpäiväjuhlien ja joulun odotus joulupukkeineen aiheuttavat monelle pikkuiselle ja vähän vanhemmallekin iloista kuplimista vatsanpohjassa jo viikkoja ennen h-hetkeä. Myöhemmin tulevat ehkä ripiltä pääsy, lakkiaiset tai koulun loppuminen, ammattiin ja koulutukseen hakeutuminen sekä valmistuminen.
Ja sitten alkaakin työelämä ja mahdollisesti perhe-elämä ylä- ja alamäkineen, iloinen ja suruineen. Joillekin tavoitteellinen uran luominen työelämässä erilaisine saavutuksineen tai itsensä muuten toteuttaminen tuovat jännitystä ja uuden syntymistä elämään. Onnistumiset tuovat mielihyvää, mutta pettymyksiltä ja menetyksiltäkään ei kukaan varmasti voi välttyä.
Ruuhkavuosina karuselli pyörii vinhasti ja aika sen mukana lentää. Kunnes, niin kunnes sitten yhtäkkiä edessä onkin taas erilainen pysäkki, jolla pitää jäädä kyydistä pois ja suunnata kohti uusia aikoja.
Toisille tämä on varmasti odotettu ja kaivattu hetki. Taakse saa jättää taistelun aina vain hektisemmäksi käyvästä ja alati muuttuvien käytäntöjen riepottelemasta työelämästä. Edessä siintävät vapaat vuodet odottavat täyttämistä ja käyttämistä omilla sanoituksilla. Joillekin puolestaan tutuista rutiineista ja aikatauluista sekä mielekkäästä työstä ja työtovereista irrottautuminen eivät kuitenkaan nostatakaan riemun lippua sydämeen vaan saavat aikaan luopumisen aiheuttaman surun ja tarpeettomuuden tunteen.
Irti päästäminen ja luopuminen on elämän mittaista ja eläkkeelle jäämisessä on mitä suurimmassa määrin kyse juuri tästä, yhden ison ajanjakson päättymisestä.
Itse jäin pois työelämästä juuri koronapandemian puhjetessa ja vallatessa tilaa meidän kaikkien elämässä ja tuoden erilaisia tyhjiöitä mukanaan. Se oli todellinen pysähdys kaikkeen totuttuun. Arki niinkuin juhlakin muuttuivat hurjasti, kun päiviin astuivat maskit, käsidesit, sekä harrastusten, ystävien ja tuttujen tapaamisten ja perhejuhlien poisjäämiset. Ensi hätään vain ihmettelin joutilaisuutta ja olemisen sietämätöntä keveyttä. Kun kodin ulkopuolista tekemistä joutui rajoittamaan lähes kaikessa mihin olin tottunut, oleminen oli todella välillä turhauttavan ilmavaa.
Olin juuri aloittanut vapaaehtoisena tukihenkilönä toimimisen Tukenasi Ry:n Senioripysäkillä ja tukisuhteen ylläpitäminen tuona aikana oli paljolti puhelimen ja joskus yhdessä ulkoilun varassa. Yhdistys järjesti meille vapaaehtoisille kuitenkin paljon mielenkiintoisia koulutus- ja luentosessioita netin välityksellä, ja verkossa moni muukin toimija pyrki tarjoamaan ihmisille mielekkäitä virikkeitä. Muunmuuassa Marttayhdistykset toimivat paljon Teamsin kautta. Oli ruoka- ja käsityökursseja sekä monenmoista opastusta eri tilanteisiin Marttojen tapaan. Minä tartuin muiden Marttojen mukana pitkään piilossa olleeseen virkkuukoukkuuni sekä Marttojen jakamiin lankoihin ja aloin virkata lohtuhuiveja seurakunnille, mitkä jakoivat niitä sitten leskeksi hiljattain jääneille.
Olen aina lukenut paljon, ja kirjojen maailmasta tuli entistä isompi osa korona-ajan elämää. Lohtuhuivi toisensa perään tuli valmiiksi, kun samalla ahmaisin aina uuden äänikirjan.
Jo useamman vuoden ajan ennen Koronan aiheuttamaa eristäytymistä olin vetänyt ystävieni muodostamaa lukupiiriä. Aluksi tapasimme Pienessä Kirjapuodissa kahvikupposen äärellä, sitten asetuimme keskustelemaan vuorotellen toistemme kotisohville, ja kun tautiaalto paheni, päädyimme netin tarjoamaan mahdollisuuteen nähdä ja kuulla toisemme ja toistemme ajatukset yhdessä lukemastamme kirjasta. Upeasti aukenivat monet ilman lukupiiriä varmasti hyllyyn jääneet kirjat ja tarinat, kun niistä yhdessä keskustelimme ja annoimme eri näkemyksille tilaa.
Työväenopistossa aloittamani kielikurssi jatkoi jonkin aikaa lähiopetustaan maskien takaa, mutta siirtyi myös korona-aallokon kohotessa nettiin ja sujuihan sekin.
Ja sitten ulkoilu. Olisipa ihan hauska tietää se Korona-ajan kilometrimäärä, mitä tuli tallottua päivittäisillä kävelylenkeillä ja usein vain sauvat kaverina, kelillä kuin kelillä. Moni asia siis toimi ja soljui ihmeen hyvin eteenpäin, kunhan sopeutui ja venytti omia rajojaan aiemmin tutun ja totutun sekä uuden käytännön välillä.
Elämällä on kovin monet kasvot ja millaisena ne kulloinkin näyttäytyvät meille, on osittain omista asenteista ja joustavuudesta kiinni. Ulkoapäin tulevat uhat ja maailman kurjat ja julmat tapahtumat ovat tälläkin hetkellä osa meidän kaikkien tietoisuutta ja aika vain näyttää, mihin kaikkeen saatamme joutua vielä venymään ja siedättymään.
Toivoa ja uskoa parempaan kannattaa silti aina vaalia.
Nyt kun pandemian pahin kuristusote on toistaiseksi ainakin hellittänyt niin paluu uuteen vanhaan on ollut jo jonkin aikaa mahdollista. Harrastusten pariin, konsertteihin, museoihin, teatteriin ja elokuviin sekä kuntosaleille pääsee taas, eikä läheisistä ja ystävistä tai tutuista tarvitse enää eristäytyä samalla tavoin.
Jatkamme lukupiiriä edelleen netissä sen vaivattomuuden vuoksi, kieliopinnot ovat kuitenkin palanneet fyysiseen muotoonsa työväenopistolle, Martat kokoontuvat joka toinen viikko Marttakulmassa, konserttitalon ja teatterin ovesta voi astua sisään ja vapaaehtoistyössä Tukenasi Ry:llä kohtaamme kasvokkain. Ystäviä ja perhettä voi tavata ja halatakin sekä kirkkoon pääsee laulamaan joululauluja ja virittäytyminen joulun odotukseen.
Virkkuukoukku on puolestaan jälleen hautautunut kaapin perukoille. Ihmettelenkin näin jälkeenpäin, että niinkin monta huivia sain aikaiseksi tumpula-sormillani ja huonolla käsityötaidollani. Mutta itsensä voi näköjään aina yllättää!
Paikalleen kun ei kannata jäädä vettä polkemaan, vaan rohkeasti kauhoa eteenpäin. Jollei ole läheisiä ihmisiä tai valmista ystäväjoukkoa voi uusia tuttavuuksia, seuraa ja tukea saada vaikkapa näistä kolmannen sektorin vapaaehtoispiireistä joko itse avuntarvitsijana tai sitten vapaaehtoisena avunantajana. Itse lähdin mukaan toimintaan aikani pähkäiltyäni, että mitäpä sitä oloneuvoksena kaikella vapaa-ajallaan tekisi. Edesmenneen äitini ystävä sitten minulle Tukenasi Ry:n toiminnasta vinkkasi ja sinne päädyin.
Elo eläkkeellä soljuu siis eteenpäin itseni näköisesti ja omin sävellyksin. Joukkoon mahtuu sekä ilon että surun hetkiä, niinkuin ennenkin. Vaikka harrastaminen ja muu touhu täyttävät mukavasti päiviä, aikaa jää paljon myös vain itsekseen olemiseen. En koe sitä yksinäisyytenä, sillä minusta on hyvä välillä ihan olla vaan ja miettiä vaikka, mistä kaikesta voin tänään olla kiitollinen.
Nyt juuri iloitsen lumesta ja valkeasta joulusta, uuden kirjan tuomasta tarinasta kissani kehrätessä lämpimänä rullana sylissäni ja kynttilän liekin lepattaessa levollisena edessäni.
Tämä on nyt tätä aikaa elämässäni ja yhtä arvokasta kuin kaikki sitä edeltänytkin elo ja olo.
Hyviä elämän eläkevuosia kaikille!
Toivottelee eläkeläinen Dina
Kirjoittaja on Tukenasi ry:n Senioripysäkin vapaaehtoinen