Ensin me itkimme ja lopuksi me nauroimme

Puolison kuolemaa voi verrata mannerlaattojen liikkumiseen. Se saa aikaan tsunamin, joka huuhtoo pois elämän peruspilarit. Jäljelle jää vain suru ja tyhjyys.

Näin kävi minulle pari vuotta sitten, kun vaimo kuoli. Hän oli sairastanut jo pidemmän aikaa, mutta sairaudesta huolimatta elimme täyttä elämää. Matkustelimme ja teimme kaikenlaista kivaa yhdessä, samoilimme lähiluonnossa ja kävimme tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin, vaimon voinnin sallimissa rajoissa. Ja sitten hän oli yhtäkkiä poissa. Kuolema oli odotettavissa, mutta siten kun se tuli, se tuli odottamatta, yllättäen, yöllä.

Ensimmäiset päivät menivät sumussa, surren ja itkien ja käytännön asioita hoitaessa.

Sitten kun hautajaiset olivat ohi, oli aika miettiä miten tästä eteenpäin. Se oli minulle itsestään selvää, että haluan olla aktiivinen. Tavallisesti suruprosessi etenee tietyn kaavan mukaan, mutta automaatio se ei ole. Joidenkin kohdalla olen nähnyt, miten suru on jäänyt pitkäksi aikaa paikoilleen junnaamaan ja sellaista tilannetta halusin välttää.

Kävin leskille tarkoitetulla kirjallisuusterapiakurssilla ja se oli hyvä alku. Sitten näin sattumalta netissä ilmoituksen Tukenasi ry:n meille leskille tarkoitetusta vertaistukiryhmästä ja ajattelin, että kokeilen sitä seuraavaksi. Ilmoittauduin. Ja se kannatti.

Päivi Rouvali oli meidän ryhmämme vetäjä. Hän kutsui minut haastatteluun. Juttelimme parin tunnin ajan minun tilanteestani ja ammattilaisena hän totesi, että olin suruprosessissani sellaisessa vaiheessa, että hyötyisin vertaistukiryhmästä. Ihan suruprosessin alussa ryhmään ei kuulemma kannattanut tulla. Siitä ei olisi ollut vastaavaa hyötyä.

Ryhmässä meitä oli neljä naista ja minä. Ensin vähän jännitin, miten sopeudun tuohon naisporukkaan, ja miten minut otetaan vastaan, mutta hyvin se meni. Tunsimme toisemme vain etunimeltä. Minä olin muille Jari, eikä minun tarvinnut kertoa sen enempää itsestäni, vain sen, milloin ja miten vaimoni oli kuollut.

Ensimmäisellä tapaamiskerralla kerroimme toisillemme oman leskeytymistarinamme. Minulla se nosti mieleen kipeitä muistoja, samoin muilla. Jokaisen tarinan kohdalla itkimme. Luvan kanssa. Päivi oli antanut luvan. Itkua ei tarvinnut hävetä, sillä ryhmän yksi periaate oli, että kaikki mitä siellä kerrotaan ja tapahtuu, jää tapaamishuoneen seinien sisälle. Niistä ei saa kertoa ulkopuolisille. Anonyymisyys ja luottamus loivat pohjan tulevalle ryhmäytymisellemme. Ja ryhmäytyminen oli se, joka auttoi minua suruprosessissani eteenpäin.

Vaimon kuoleman jälkeen minulla on ollut sukulaisia ja ystäviä, joiden kanssa olen voinut soitella ja keskustella suruun ja yksinäisyyteen liittyvistä asioista. Ja olen saanut heiltä paljon tukea. Vertaistukiryhmässä pystyin kuitenkin keskustelemaan ja kertomaan asioista eri tavalla. Minulla ei ollut mitään ennalta määrättyä roolia. Ventovieraille anonyymeille ryhmäläisille saatoin kertoa tuntemuksista ja ajatuksista, joita en olisi kertonut ystäville tai sukulaisille. Uskon, että muut ryhmäläiset tekivät samoin. Minulle tuli tunne, että olemme samassa veneessä. Olimme saman ryhmän jäseniä. Tuimme toinen toisiamme. Se tuntui hyvältä. Tapaamisesta lähdin aina virkistyneenä kotiin.

Alun perin Päivi oli varannut meille viisi tapaamiskertaa. Viimeisellä kerralla meillä kaikilla oli tunne, että tapaamiset loppuvat kesken, että olimme vasta pääsemässä jonkun hyvän alkuun. Niinpä Päivi järjesti meille kaksi ylimääräistä tapaamiskertaa. Sen jälkeen olemme tavanneet ryhmän kanssa kerran kuukaudessa yhden ryhmäläisen luona, juoneet kahvia ja keskustelleet suruun liittyvistä asioista, mutta muustakin. Sattumuksista ja kommelluksista, joita itse kunkin kohdalle on osunut edellisen kuukauden aikana, ja joille olemme voineet yhdessä nauraa.

Loppukommenttina totean, että oman kokemukseni perusteella suosittelen vertaistukiryhmään osallistumista kaikille leskille (myös miehille), jos vähänkään tuntuu, että suruprosessi ei etene, ja muutenkin, jos haluaa olla aktiivinen ja edistää omaa suruprosessiaan.

Ainoa negatiivinen asia minun kokemuksessani on huono tiedotus. Itse löysin tiedon Tukenasi ry:n kurssista satumalta netistä. Monet ovat surussaan lamaantuneita, ja silloin olisi hyvä, jos tietoa tarjottaisiin aktiivisesti heti puolison kuoleman jälkeen. Ja jos leskille tarjottavaa tukea halutaan kehittää, jatkossa voisi järjestää ruuanlaittokursseja, ainakin meille miesleskille.

Teksti ja kuva Jari Stengård

Kirjoittaja on osallistunut Senioripysäkin vertaistukitoimintaan